T�n��n tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siit�, kun Nokia myi matkapuhelintensa liiketoiminnan Microsoftille. Analysoimme j�lkik�teen, olisiko jotain voinut tehd� toisin.
Riippuu varmaan hieman mitä ajanhetkeä käsittelee mutta kyllähän Nokia kämmäsi siinäkin vaiheessa, kun lopulta taipui tekemään kosketusnäyttökapuloita. 5800 Xpressmusic taisi olla ensimmäinen kosketusnäyttöluuri ja voi ristus sentään miten onneton pökäle se oli. Kapula ylikuumeni ihan tavallista puhelua puhuessa ja tosiaan Nokian käyttämät kosketusnäytöt olivat aivan jäätävää ripulia siinä missä kilpailijat valitsivat parempia näyttöjä laitteisiinsa. Tuolloinhan tosiaan väiteltiin resistiivisen ja kapasitiivisen näytön eduista, ja suomalaiset ulisivat jostain puhelimen tökkimisestä pakkasessa hanskat kädessä, kun kapasitiivinen ruutu oli oikeastaan aivan kaikessa muussa huomattavan paljon parempi.
Tavallaan se ketteryys olisi ollut ihan riittävää mutta sisäisesti priorisoitiin vääriä asioita. Meegolla olisi voinut olla vielä mahdollisuudet kilpailla mutta se olisi vaatinut koko firman kattavaa linjausta ja panostusta eikä pientä R&D-puuhastelua jossain yksittäisen toimiston nurkassa ropellihattujen puhelinmalleilla. Eikä se N900:kaan mikään erityisen häävi kapula ollut vertaillessa vaikka saman aikakauden Androidiin. Kaveri osti N900:n samaan aikaan kun itse hankin HTC Desire Z:n, ja kyllähän tuo HTC pyyhki N900:lla lattiaa käytännössä kaikessa muussa kuin deb-pakettien asentelussa. Ei ehkä ihan prioriteetit olleet kohdillaan enää siinä vaiheessa.
Tavallaan se ketteryys olisi ollut ihan riittävää mutta sisäisesti priorisoitiin vääriä asioita. Meegolla olisi voinut olla vielä mahdollisuudet kilpailla mutta se olisi vaatinut koko firman kattavaa linjausta ja panostusta
MeeGon tilannetta 2011 kuvaillaan näin:
Hallituksen kokouksessa joulukuussa 2010 oli selvää, että N8 ja Symbian^3 eivät elvyttäisi Symbiania, vaan parhaimmillaankin käytettävyys oli kohentunut vain hieman. Symbianiin perustuvien tuoteperheidemme maine alkoi jo olla pilalla verrattuna esimerkiksi Samsungin ylistettyyn Galaxyyn. Ensimmäinen MeeGoon perustuva älypuhelin - Nokia N9 - oli tulossa myyntiin kesäkuussa 2011. Se oli eittämättä myöhäinen startti, mutta Android oli osoittanut, että myös “nopean seuraajan” oli mahdollista menestyä. Nokia oli globaali raskassarjalainen, jonka puhelimia myytiin 160 maassa, ja MeeGo toivottavasti osoittaisi meidän olevan yhä voimissamme ja palauttaisi ajan myötä vahvan markkina-asemamme.
MeeGo oli meille niin tärkeä, että McKinseyn johtopäätökset sen elinkelpoisuudesta olivat pysäyttävää luettavaa. McKinseyn raportti oli tyly ja kova. MeeGo-tuotevalikoimaan suunnitellut tuotteet, muun muassa N9, olivat jo valmiiksi sekä ominaisuuksiltaan että suorituskyvyltään Android-kilpailijoita jäljessä niille kaavailluissa hintaluokissa. Putteet karkottaisivat mahdolliset ostajat, ja samalla menettäisimme sovelluskehittäjät ja muut alan toimijat kehittamastä sovelluksia ja pelejä, jotka houkuttelisivat kuluttajia MeeGon käyttäjiksi. MeeGo-tuotevalikoima itsessään kalpeni Android-tarjonnan rinnalla. MeeGo oli suunnattu kaikkein vaativimmille asiakkaille.
McKinseyn keräämien tietojen mukaan markkinoille oli tulossa samoihin aikoihin yli 80 erilaista kilpailukykyistä Android-mallia
MeeGoa edullisempaan hintaan.
Lisäksi ei ollut mitään olennaista erottavaa tekijää “ei-Android Androidin” (eli MeeGon) ja aidon Androidin välilla. Ainoa varsinainen ero oli se, että MeeGon valmistaja oli Nokia. Se ei luultavasti enää rittäisi. Android-sovellusten määrän noustua jo 200 000:een MeeGon etsikkoaika oman elinkelpoisen ekosysteemin luomiselle oli päättymässä nopeasti.
Stephenin [Elop] oli saatava MeeGon tilanteesta taysi varmuus ennen kuin hän saattoi tehdä ratkaisuehdotuksensa. Hän päätti tehdä oman perusteellisen selvityksensä todentaakseen McKinseyn päätelmät, ja lisäksi hän halusi kuulla Nokian asiantuntijajohtajan lausunnon.
Luonteva ehdokas analyysin tekijäksi oli Kai Öistamö. Kailla oli ehdottomasti tehtävan edellyttämä tekninen pätevyys. Edellisen kevään organisaatiouudistuksen jälkeen Kai oli koordinoinut projekti Sea Eaglea ja istunut sen jokaisessa tapaamisessa. Palavereiden aikana Stephen oli nähnyt, millaista tuskaa ja syllisyyttä Kai poti Symbianin alennustilan takia ja miten kovasti hän halusi korjata aiemmat virheet. Hän päätti luottaa Kaihin.
Stephen ja Kai sopivat, että kumpikin tekisi itsenäisesti oman syväsukelluksensa MeeGon kehittäjäorganisaatioon. He puhuttaisivat koodaajia, testaajia ja johtajia, perehtyisivät bugiraportteihin ja tekisivät arvionsa kehitysvauhdista. He sopivat, että aikaa mielipiteen muodostamiseen oli yksi kuukausi ja että he eivät vertaisi keräämiään tietoja sinä aikana.
Tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 2011, kun sovitusta arviointiajasta oli kulunut parisen viikkoa, Kai soitti Stephenille ja ilmoitti olevansa valmis kertomaan mielipiteensä. Myös Stephen oli jo tehnyt johtopäätöksensä. “Tule toimistooni”, hän sanoi Kaille. “Olen sikiöasennossa pöydän alla.”
Tilanne oli vielä pahempi kuin McKinsey oli varoittanut. Syystä tai toisesta MeeGo-tiimi ei ollut osoittanut lainkaan resursseja seuraavan sukupolven MeeGo-laitteiden kehittämiseen. Suunnitellulla kehitystahdilla Nokia kykenisi tuomaan markkinoille vain kolme MeeGo-pohjaista laitetta ennen vuotta 2014, mikä oli aivan lilan verkkainen tahti, jotta Nokia pysyisi kilpailussa mukana. Kolme puhelinmallia kolmessa vuodessa oli ollut hyvä strategia Applelle, kun se pyrki sekoittamaan markkinat kosketusnäyttöpuhelimellaan. Vain yksi MeeGo-laite vuodessa ei toisi riittäviä myyntimääriä.
Ilman rittäviä myyntimääriä sovelluskehittäjien ekosysteemi ei uskoisi alustaan siinä määrin, että alkaisi kehittää sille sovelluksia.
Ilman kehittäjien tukea MeeGo ei löisi läpi.
Symbianin käännösongelmafiasko siis toistui - vielä pahempana. “MeeGo oli ollut yhtiön suuri toivo”, Kai muisteli myöhemmin, “ja nyt tulimme siihen tulokseen, että keisarilla ei ollut vaatteita.”
Epäonnistumisessa on aina kaksi puolta: se että virheitä tehdään - ja niitä tehdään aina - sekä se, että niitä ei havaita kulttuuristen puutteiden takia riittävän aikaisin eikä ryhdytä tarvittaviin toimiin. Ensimmäistä ei voi välttää ja jälkimmäistä ei voi sallia.
MeeGon kehittäminen oli ollut täsmälleen oikea päätös, mutta kun vaikeuksia alkoi ilmetä, niin kuin käy aina, tieto niistä ei välittynyt huipulle asti. Ongelmat paisuivat niin ettei niitä enää voinut piilotella - ja silloin ne olivat jo niin isoja, ettei helppoja ratkaisuja ollut.
– Risto Siilasmaa, Paranoidi optimisti
Siinä vaiheessa kun johto alkoi olla tietoinen asiaintilasta niin mitään ei ollut enää tehtävissä heidän tulkintansa mukaan. Toki tuon konsulttifirman ja Nokian johdon päätöksenteko tuntui olevan sellaisten ihmisten vastuulla jotka eivät olleet koskaan edes nähneet puhelinta. Missään vaiheessa ei nimittäin kiinnitetty huomiota siihen tärkeimpään asiaan, eli siihen onko laitteen käyttäminen hauskaa. Haluavatko ihmiset käyttää jotakin puhelinta? Miksi tai miksi ei? Puhelimessa voi nimittäin olla ihan millainen ominaisuuslista tahansa, mutta jos sen käyttäminen aiheutti jatkuvaa vitutusta niin ei sellaista kukaan halunnut ostaa, ainakaan kahta kertaa. N9:ää oli ilmeisesti hauska käyttää ja se oli mahdollisesti jopa paljon miellyttävämpi kuin aikakauden Android-puhelimet, mutta tälle ei annettu sisäisissä analyyseissä mitään arvoa vaikka se oli kaikkein keskeisin laitteen suosioon vaikuttava tekijä kuten iPhone osoitti. Lisäksi kirja ei kattavasti perustele, miksi tarkalleen Nokia olisi tarvinnut enemmän kuin yhden puhelimen vuodessa. Yksi vuosittain uusittava malli toi Applelle riittävät myyntimäärät, jotta se sai kauppaansa 300 000 sovellusta. Nokialla, kuten monella muulla valmistajalla oli kuitenkin joku fetissi tuoda markkinoille 50 mallia vuodessa. Ylenpalttisen monimutkaisen ja laajan tuotevalikoiman karsiminen oli asia, jonka Steve Jobs teki ensi töikseen palatessaan Applelle ja toimenpide oli valtaisa menestys. Itse asiassa Jobs oli pelastanut Applen hyvin samanlaisesta tilanteesta kuin se jossa Nokia tuohon aikaan oli.
Riippuu varmaan hieman mitä ajanhetkeä käsittelee mutta kyllähän Nokia kämmäsi siinäkin vaiheessa, kun lopulta taipui tekemään kosketusnäyttökapuloita. 5800 Xpressmusic taisi olla ensimmäinen kosketusnäyttöluuri ja voi ristus sentään miten onneton pökäle se oli. Kapula ylikuumeni ihan tavallista puhelua puhuessa ja tosiaan Nokian käyttämät kosketusnäytöt olivat aivan jäätävää ripulia siinä missä kilpailijat valitsivat parempia näyttöjä laitteisiinsa. Tuolloinhan tosiaan väiteltiin resistiivisen ja kapasitiivisen näytön eduista, ja suomalaiset ulisivat jostain puhelimen tökkimisestä pakkasessa hanskat kädessä, kun kapasitiivinen ruutu oli oikeastaan aivan kaikessa muussa huomattavan paljon parempi.
Tavallaan se ketteryys olisi ollut ihan riittävää mutta sisäisesti priorisoitiin vääriä asioita. Meegolla olisi voinut olla vielä mahdollisuudet kilpailla mutta se olisi vaatinut koko firman kattavaa linjausta ja panostusta eikä pientä R&D-puuhastelua jossain yksittäisen toimiston nurkassa ropellihattujen puhelinmalleilla. Eikä se N900:kaan mikään erityisen häävi kapula ollut vertaillessa vaikka saman aikakauden Androidiin. Kaveri osti N900:n samaan aikaan kun itse hankin HTC Desire Z:n, ja kyllähän tuo HTC pyyhki N900:lla lattiaa käytännössä kaikessa muussa kuin deb-pakettien asentelussa. Ei ehkä ihan prioriteetit olleet kohdillaan enää siinä vaiheessa.
MeeGon tilannetta 2011 kuvaillaan näin:
– Risto Siilasmaa, Paranoidi optimisti
Siinä vaiheessa kun johto alkoi olla tietoinen asiaintilasta niin mitään ei ollut enää tehtävissä heidän tulkintansa mukaan. Toki tuon konsulttifirman ja Nokian johdon päätöksenteko tuntui olevan sellaisten ihmisten vastuulla jotka eivät olleet koskaan edes nähneet puhelinta. Missään vaiheessa ei nimittäin kiinnitetty huomiota siihen tärkeimpään asiaan, eli siihen onko laitteen käyttäminen hauskaa. Haluavatko ihmiset käyttää jotakin puhelinta? Miksi tai miksi ei? Puhelimessa voi nimittäin olla ihan millainen ominaisuuslista tahansa, mutta jos sen käyttäminen aiheutti jatkuvaa vitutusta niin ei sellaista kukaan halunnut ostaa, ainakaan kahta kertaa. N9:ää oli ilmeisesti hauska käyttää ja se oli mahdollisesti jopa paljon miellyttävämpi kuin aikakauden Android-puhelimet, mutta tälle ei annettu sisäisissä analyyseissä mitään arvoa vaikka se oli kaikkein keskeisin laitteen suosioon vaikuttava tekijä kuten iPhone osoitti. Lisäksi kirja ei kattavasti perustele, miksi tarkalleen Nokia olisi tarvinnut enemmän kuin yhden puhelimen vuodessa. Yksi vuosittain uusittava malli toi Applelle riittävät myyntimäärät, jotta se sai kauppaansa 300 000 sovellusta. Nokialla, kuten monella muulla valmistajalla oli kuitenkin joku fetissi tuoda markkinoille 50 mallia vuodessa. Ylenpalttisen monimutkaisen ja laajan tuotevalikoiman karsiminen oli asia, jonka Steve Jobs teki ensi töikseen palatessaan Applelle ja toimenpide oli valtaisa menestys. Itse asiassa Jobs oli pelastanut Applen hyvin samanlaisesta tilanteesta kuin se jossa Nokia tuohon aikaan oli.